Jaakko Naski

Tiede ja politiikka ne (huonosti) yhteen soppii

Politiikan rikkinäisyydestä valittaminen ja ehdotukset sen korvaamiseksi ovat julkisessa keskustelussa varsin tavallisia. Viime aikoina tätä ovat tehneet esimerkiksi Hjallis Harkimo, Esko Valtaoja sekä Katri Saarikivi, joista kaksi viimeksi mainittua edustavat tiedeyhteisöä. Heidän ulostulojaan leimaa erikoinen tietämättömyys tiedepohjaista päätöksentekoa koskevasta tutkimuksesta, joka ei herätä luottamusta sen suhteen, että tieteentekijöillä olisi edellytyksiä osallistua päätöksentekoon. Mainitsen tässä siis tietoisuuden lisäämisen nimissä muutamia asiaan liittyviä havaintoja ja käsittelen lopuksi luonnontieteellistä politiikkanäkemystä hieman laajemmin.

Tieteen ja politiikan yhteensovittamisen vaikeus tai niin sanotun tieto- tai tiedepohjaisen päätöksenteon ihanteen ilmeinen saavuttamattomuus johtuu pohjimmiltaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tiede ja politiikka ovat hyvin erilaisia prosesseja. Tiedettä voidaan esimerkiksi tehdä pitkäjänteisesti totuuden tavoittelun nimissä, kun taas politiikassa on toimittava huomattavasti lyhytjänteisemmin, esimerkiksi neljän vuoden eduskuntavaalisyklin tahdissa. Samoin poliitikon on käytettävä runsaasti resursseja vaalityön tekemiseen ja valituksi tulemiseen, kun taas tieteentekijä voi jokseenkin vapaammin keskittyä tutkimustyöhön omalla alallaan. Tästä syystä poliittisia päätöksiä tehdään usein kompromissihakuisesti mahdollisesti tiukkojen aikarajojen puitteissa, johon prosessiin tieteellinen harkinta ja perinpohjainen asioihin perehtyminen huonosti sopii.

Toinen tietopohjaista päätöksentekoa vaikeuttava seikka on se, että siinä missä tiede on yleensä melko yksimielistä siitä, mitä tutkimuksella tavoitellaan, on politiikka puolestaan pluralistista ja monia eri intressejä yhteen sovittavaa. On esimerkiksi helppoa olla sitä mieltä, että satunnaistetut sokkotutkimukset ovat paras tapa suorittaa uusien lääkkeiden vaikutusten arviointia, mutta paljon vaikeampaa saavuttaa yksimielisyys siitä, että tulisiko yhteiskunnan resursseja käyttää uuteen tehtaaseen, joka parantaisi työllisyyttä mutta heikentäisi samalla ympäristön tilaa. Näin on varsinkin siinä tapauksessa, että tieteellisesti hankittu tietoa osoittaa, että tehtaan perustamisella olisi sekä työllisyyttä parantavia että ympäristöä vahingoittavia seuraamuksia. Tieteellinen tieto ei siis voi mitenkään yksinkertaisesti ratkaista politiikassa käsiteltäviä arvokysymyksiä.

Sekä Valtaoja että Saarikivi ovat kumpikin esittäneet oman näkemyksensä politiikasta ja sen ongelmista. Ensiksi mainittu on omaksunut kosmologian näkökulmasta ymmärrettävän perspektiivin, jossa inhimillisellä toiminnalla yleensä ei ole mitään merkitystä, Suomen eduskunnan seuraavasta nelivuotiskaudesta puhumattakaan. Tämä voi olla hyvinkin totuudenmukainen ajatus, mutta myös siinä määrin politiikkaan liittymätön, ellei suorastaan nihilistinen, että jätetään se tässä omaan arvoonsa.

Saarikiven näkemys puolestaan on paljon mielenkiintoisempi. Hän esittää, että poliittinen päätöksenteko kaatuu inhimilliseen taipumukseen muodostaa sisä- ja ulkoryhmiä jo ihan mitättömissäkin asioissa, joita sitten puolustetaan henkeen ja vereen, vaikka tutkittu tieto sanoisi mitä. Tähän tarjotaan lääkkeeksi tieteellistä uteliaisuutta eli avoimuutta, joka erään tutkimuksen mukaan vähentää tieteelliseen tietoon suhtautumisen polarisaatiota ja pikemminkin edistää omien mielipiteiden mukauttamista tietoon. Tähän nojaten Saarikivi kehottaa tunnistamaan omia ryhmäjäsenyyden aiheuttamia vinoumia sekä keskittymään ihmisiin (kuten Antero Vartiaan) politiikan sijasta ongelmia ratkaistaessa.

Oletan Saarikiven kuuluvan juuri tähän uteliaiden ihmisten ryhmään, eli hän on uutuudelle ja ajatuksia haastavalle tiedolle avoin ihminen, joka ”haluaa ymmärtää paremmin todellisuutta”. Erikseen mainitaan vielä, että hän ei ole ”vihervassari”, ”äärioikeistolainen” tai ”tolkun ihminen”. On kuitenkin mielenkiintoista huomata, että avoimuus uusille kokemuksille ja älyllinen uteliaisuus korreloivat psykometriikan mukaan tiettävästi enimmäkseen liberalismin kanssa, ja vieläpä sellaisen liberalismin kanssa, jota edustavat niin sanotut vihervasemmistopuolueet. Saarikiven kannattaisikin ehkä syleillä omaa liberalismiaan rohkeasti, ainakin työnsä ulkopuolella, sillä se on jalo aate, joka on saanut aikaan paljon hyvää, vaikkei aina tieteelliseen tietoon perustuen.

Lopuksi voidaan todeta, että luonnontieteen parissa työskenteleviä ihmisiä vaivaa erikoinen älyllinen hybris, jossa oma tutkimusala ikään kuin asettaa luonnontieteilijän kulloinkin käsiteltävän asian ylä- ja ulkopuolelle. Valtaojan tapauksessa kosmologia on keino väheksyä kaikkea inhimillistä toimintaa, sillä maailmankaikkeuden näkökulmasta ihmisellä ei ole mitään merkitystä. Saarikiven tapauksessa puolestaan politiikan katsotaan olevan rikki ihmisten myötäsyntyisten vinoumien takia, joka oikeuttaa politiikan vähättelyn ongelmien ratkaisussa. Kaipaisinkin heiltä hieman parempaa ymmärrystä yhteiskunnallisista asioista sekä henkilökohtaisempaa otetta, sillä kaikki me olemme tavallamme yhteiskunnan jäseniä, ja siksi myös poliittisia eläimiä. Varsinkin julkiseen keskusteluun osallistuessamme.

P.S. Englannin kielen taitoisille hyvä lähde politiikan ja tieteen suhteesta on ilmaiseksi saatavilla oleva teos The Politics of Evidence, joka löytyy täältä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Katri Saarikiven blogi on höpöä ”eräisiin tutkimuksiin”, vanhoihin, perustuen sovellettuna politiikkaan.
Yle on tehokas höpötiedon foorumi.
https://yle.fi/uutiset/3-10772467?utm_source=twitt...

Sosiaalisen identiteetin teoriaa on myös arvosteltu (Abrams & Hogg 1990). Vaikka positiivinen erottuvuus onkin ollut hyödyllinen makrotason ryhmienvälisten suhteiden selittäjänä, ei itsetunto-oletuksella, jonka varassa ajatus loppujen lopuksi lepää, ole johdonmukaista kokemusperäistä tukea. Muutamia selityksiä on ollut esillä, ja yksi niistä esittää, että itsetunto ja positiivinen erottuvuus eivät sovi käsitteellisesti yhteen, koska ne edustavat eri analyysitasoja (itsetunto yksilötasoa, erottuvuus ryhmätasoa). Ryhmät voivat kyetä positiiviseen erottuvuuteen monin tavoin, jotka eivät mekaanisesti heijastu yksilön itsetuntoon. Wiki

Toimituksen poiminnat